Jalat koskettivat maata. Vuorotellen kaikki seitsemän azlamadazgalaista laskeutuivat maahan lopen uupuneina peleistä. He olivat kisanneet nyt kymmenen kertaa enemmän tai vähemmän suotuisissa olosuhteissa. Pakkanen ja viima olivat hellittäneet puolivälin tienoilla, mutta nyt joulun alla elohopea mittareissa oli huvennut jo kolmenkymmenen asteen tienoille. Koko Pallonsyöjien tiimi kiitti onneansa, ettei heidän enää tarvinnut kisata tuolla. Toki heillä oli vielä pari pikkupeliä jäljellä, mutta ei mitään kovin suurta tai vaikeaa. Niistä peleistä tulisi käytännössä varmasti pisteitä, sillä vastustajina olisi ammattijoukkueitten sijaan harrastelijoita. Kisa ei myöskään olisi erityisen vakava, ideana kun oli antaa muutamille aloittelijoille suuri kunnia pelata huispauksen ammattilaisia vastaan. Kokemusta ja sellaista, tiedättehän. Azlamadazgalaiset olivat suostuneet tuumaan yksimielisesti, vaikka ajatus jäätyneistä ruumiinosista kummitteli yhden sun toisenkin mielissä.
Niin, ne vakavimmat kisat olivat nyt ohitse. Joukkue vetäytyi väsyneenä, mutta lämpölukemien takia vikkelästi, pukuhuoneeseensa sulattelemaan monista peleistä syväjäätyneet osansa ja vaihtamaan mukavampaa vaatetusta ylleen. Jokainen tunsi olonsa jännittyneeksi. Vaikka pelit oli pelattu heidän osaltaan, kokonaispisteet kuultaisiin vasta myöhemmin. Kenties paljonkin myöhemmin: tietenkin monilta osanottajilta pelit olivat kesken, mutta jokin omituinen juhla siirsi palkintojenjakotilaisuutta roimasti. "Jouluksi" txunulzlaiset sitä kutsuivat. AKP oli yrittänyt selvittää juhlan traditioita ja tarkoitusperiä, mutta mitään järkevää ei ollut selvinnyt. Jostain ihmeen syystä muut tunsivat tarvetta kaataa ulkoa puu ja tuoda se sisälle taloon, eikä siinäkään vielä kaikki! Ihmiset ripustivat puun notkumaan täyteen ruokaa (jotain "pipareiksi" nimitettyä), outoja palloja ja kynttilöitä. Huippuun laitettiin muovinen hökötys, jota nimitettiin tähdeksi. Se irroitti joukkueesta kunnon naurut. Sekö muka tähti? Linnunradalle kiitäessään azlamadazgalaiset olivat nähneet lukemattomia tähtiä, eikä yhdelläkään niistä ollut omituisia, muovisia ulokkeita.
Juhlan vieton taustoja tutkiessa hymyt hyytyivät kaikilta. "Joulua" vietettiin jonkun täkäläisen kuoriutumisen vuoksi joka vuosi. Kaikkialla. Lisäksi moni vieläpä kiisti tai ainakin epäili koko kuoriutuneen olemassa oloa.
Koko touhussa ei siis tuntunut olevan mitään järkeä. Muuten azlamadazgalaiset ehkä olisivatkin vain pitäneet mielensä avoinna ja kenties jättäneet koko juhlan rauhaan juhlittavaksi txunulzlaisille, mutta nyt tämä ehkä-ei-koskaan-kuoriutunutkaan siirsi tulosten julkistamista ja siten sai heidät jäämään vielä joksikin aikaa Txunulzille.
Kaikki tämä kerrattiin pukuhuoneessa, kuten aina pelin jälkeen. "Hei", kapteeni Zmii sanoi hetken syvän hiljaisuuden jälkeen, "meidän on joka tapauksessa jäätävä tänne tämän juhlan ajaksi, eikä meillä taida olla mitään tekemistä." Muut nyökyttelivät, ja lyöjä Miza Miza lisäsi: "Niin, kaikki txunulzlaiset katoavat kuka mihinkin sen puun ympärille." Jäätyneitä osia sulattava hiljaisuus jatkui taas jonkin aikaa, kun azlamadazgalaiset yrittivät miettiä, mitä tämä merkitsi heille. "Miksei mekin koitettaisi juhlia sitä... 'juolua' tai jotain?" jahtaaja Cynica keksi viimein. Ensimmäinen reaktio oli tyrmistynyt hiljaisuus, jota seurasi rämäkkä nauru. Jopa Cynican itsensä mielestä hän oli sanonut erityisen hilpeän vitsin. Kun naurunremakka tyyntyi, toinen jahtaaja, ZaG, sanoi hitaasti: "Mutta... Voisihan sitä kokeilla, vai mitä?" Joukkue vastasi hämmentyneellä katseella. "Tai siis, onhan se ihan älytöntä menoa ja niin, mutta mitä muutakaan me tekisimme?" Ensimmäiset alkoivat jo suopua idealle, ja loputkin vakuuttuivat lyöjä Gradzkin kysyessä, tahtoisiko joku sittenkin mieluummin pelata pari harjoituspeliä. Muutaman pelin ajattelun aiheuttaman vilunväreen jälkeen koko joukkue sopi viettävänsä joulua suurimman kämpän vuokranneen etsijä CheZin luona.
Näin joukkue jätti vähitellen hiljenevän huispauskentän taakseen (hyytävät kelit olivat ajaneet katsomosta pois kaikki muut, paitsi juuri pelaavien joukkueitten fanit, Tojun sekä muutamat sinnikkäämmät huispaushullut) ja siirtyivät CheZin väliaikaiseen kotiin. Paikka oli hivenen ahdas kaikille seitsemälle, mutta sellaiseen oli totuttu jo mustassa aukossa. Yhdessä sovittiin paikka, johon sijoitettaisiin puu, ja sitten jaettiin tehtävät. CheZ ei antanut kenenkään muun penkoa laatikoitaan, joten hän päätti koristella talonsa itse. Miza Miza lupautui auttamaan häntä. Jahtaajat Zwercik, Cynica ja ZaG sopivat hakevansa puun jostain, ja ruokapuolesta huolehtivat Zmii ja Gradz.
Koristelu sujui hyvin alusta asti. Ullakolta löytyi muutama pahvilaatikollinen hylättyjä (tai ainakin CheZ ja Miza Miza uskoivat ne hylätyiksi, miksi muutenkaan ne siellä olisivat olleet?) joulukoristeita. CheZin omista tavaroista sai myös erittäin käyttökelpoisia koristeluja, kunhan vain käytti hieman mielikuvitusta. Lopputulos ei ehkä muistuttanut kovin paljoa sitä perinteisintä versiota, mutta ainakin se oli hyvin omaperäinen ja persoonallinen. Osa koristeista varattiin puuta varten.
Kyseisen puun etsiminen osoittautui vaikeammaksi puuhaksi. Kenelläkään jahtaajista ei ollut minkäänlaista käsitystä, mikä puulaji kuuluisi joulujuhlaan. Lisävaikeuksia tuotti azlamadazgalaisten heikko tietämys paikallisista puista ylipäänsä: vaikka he olisivatkin tienneet, mitä lajia etsiä, he eivät olisi tienneet, miltä se laji näyttäisi. Aikansa harhailtuaan he saapuivat suuren kaupan eteen, jossa he ihmeekseen näkivät ison läjän puita. Sormiaan lämmittelevä miespuolinen ihminen katsoi heitä kummatuneen näköisenä. Jahtaajat kävelivät rohkeasti kyräilevän miehen luokse, ja muutaman kysymyksen ja selityksen jälkeen mies suostui kertomaan myyvänsä joulukuusia. Pienen sananvaihdon jälkeen selvisi vielä, että tämä "kuusi" taisi olla juuri se heidän etsimä puu. Tyytyväisinä azlamadazgalaiset ottivat yhden mukaansa antaen miehelle omaa, azlamadazgalaista valuuttaansa.
Vasta hetken kuluttua mies tajusi saaneensa aivan vääränlaista rahaa joukolta, joka oli kenties ollut jonkilainen polttariryhmä. Se ei sinänsä harmittanut miestä, sillä porukka oli valikoinut kuusista sen räkkyisimmän, joka ei olisi kuitenkaan tullut myydyksi. Siitähän oli jos suurin osa neulasistakin varissut.
Keittiön puolella touhu sujui... No, se sujui. Zmii ja Gradz olivat tehneet jo pikkujouluista tutuiksitulleita panopullia. Hetken pohdinnan jälkeen he olivat menneet kysymään CheZin naapurilta, mitä ruokalajeja jouluisin yleensä tarjottiin. Erittäin likinäköinen ja hieman höperö vanhus oli luetellut koko perinneruokamenyyn ulkomuistista, ja kehottanut Zmiitä ja Gradzia menemään jonnekin lämpimään. He näyttivät jo niin sinerviltä, että kohta vilustuisivat. Oven sulkeuduttua Zmii ja Gradz olisivat voineet vannoa vanhuksen äänen vielä kantautuvan oven lävitse mumisten jotain uusavuttomista lapsista.
Seuraavaksi olisi vuorossa siis kauppareissu. CheZin kaapit pursuivat ruokia, mutta ne olivat kaikki azlamadazgalaisia, eivätkä siten kelvanneet perinteiseen jouluun. Pienen pohdinnan jälkeen Zmii ja Gradz pättivät myydä naapurinmummalle pari tavaraa ullakolta, joka näytti olevan hylättyjen esineiden viimeinen etappi. Näin he saivat rahaa ruokiin. Onneksi Gradz oli muistanut, ettei täkäläisille kelvannut kuin heidän oma valuuttansa!
Rahaa ei ollut erityisen paljoa, mutta se riitti kuitenkin. Vanhuksen ruokalitania oli ollut uskomattoman pitkä, eikä siitä ollut jäänyt parivaljakon muistiin kuin muutama herkku. Kinkku, sitä naapuri oli painottanut erityisen tärkeäksi, ja sitten tietenkin laatikot. Viimeksi mainitut saivat Zmiin ja Gradzin epäröiviksi. Laatikot? Eivätkö ne tarkoittaneet juuri niitä vedettäviä asioita, joita oli pöydissä ja muissa, ja jonne ihmiset säilöivät tavaroitaan? Ei, tässä koko juhlassa ei ollut minkäänlaista järkeä. Kaupasta pysäyttäneensä avuliaan txunulzlaisen turvin he kuitenkin löysivät ruokaosaston. Kinkkujen luona oli viimehetken tungos, joten sen valinta ei voinut mennä pieleen. Melko lähellä kinkkuja Gradz huomasi toisenkin tutun ruuan. Kyljessä luki isoin kirjaimin "PIPARKAKKUTAIKINA". Zmii poimi senkin mukaansa. Aikansa pyörittyään kaupassa parivaljakko löysi vielä ne mystiset laatikotkin, jotka eivät muistuttaneet yhtään heidän tietämiään laatikoita. Kummallista!
Koko joukkue oli jälleen koolla. Käppyräinen kuusi kannettiin sisälle, ja CheZ Miza Mizan kanssa riensivät koristelemaan senkin. Ihmeekseen jahtaajat ja ruokakaupasta palanneet Zmii sekä Gradz saivat huomata koko huoneiston muuttuneen heidän poissaollessaan. Joka paikka kimalteli ja välkkyi, kaikki mahdollliset ulokkeet nuokkuivat joulukoristeiden painosta, värit riitelivät keskenään ja kaikkialla raikui azlamadazgalaiset juhlalaulut. Miten onnistunut koristelu! Kuusi peittyi pian samanlaisen väriloiston alle, mutta latva sai jäädä ilman tähteä. Se nimittäin asetettiin kunniapaikalle kaikkein näkyvimmälle seinälle, ja sille naurettiin pitkään ja hartaasti. Jo oli kummallisen näköinen tähti! Kaikkien mielestä se oli ehdottomasti paras ja kaunein koriste kaikista. Se oli myönnettävä, ettei oikeasti tähden näköinen koriste olisi sopinut edes pienoiskoossa seinälle. Tässä versiossa oli enemmän taiteellisuutta!
Sitten kaikki siirtyivät keittiöön, joka tulvi vähemmän koristeita. Kaikkien muiden ruokien paketeissa luki valmistusohjeet, mutta kinkku oli suuri mysteeri. Se oli umpijäässä, kivikova ja kummallisen näköinen. Koska ruuanvalmistus oli ensisijaisesti Zmiin ja Gradzin tehtävänä, he lähtivät selvittämään -jälleen kerran - naapuria.
JATKUU VIELÄ <3
Thursday, December 23, 2010
Sunday, December 19, 2010
Tehtävä #2 - tuotokset~~
Ykköstehtävän näettekin sekä tässä että foorumilla, mutta entäs kakkonen? Mitä me olemmekaan menneet tekemään?
Tehtävänantonahan oli talven vangitseminen.
Ihailkaa, kauhistelkaa, kommentoikaa!
Ensimmäisenä vuoroon kapteeni Zmiin taidonnäyte:
Yksikään lumihiutaleista ei onnistunut pysymään maassa sekunnin murto-osaa kauemmin. Sellainen oli usein ensilumen kohtalo, mutta tämäpä ei ollutkaan ensilunta. Kerrostalon vintin ikkunan ääressä istuva tyttö oli nähnyt jo monen lumihiutaleen kuolevan useiden päivien ajan. Hän vilkaisi huolestuneena vierellään istuvaa ystäväänsä, joka nuokkui hiljaa jonkun asukkaan vanhaa puupenkkiä vasten. Tyttö tönäisi vihaisena poikaa, joka säpsähti hereille. "Mitä? Sataako lunta?" poika kysyi yhä tokkuraisena. Tyttö nyökkäsi. "Ne sulavat taas, ihan kuten koko viime kuukauden." Poika rypisti kulmiaan. Oli jo joulukuun puoliväli, mutta maa oli yhä kuolleen värinen. Koko muu luonto oli hoitanut tehtävänsä kunnialla: lehdet olivat tippuneet, kukat kuolleet, ruoho lakastunut. Talvi ei vain ottanut tullakseen.
Samaan aikaan kolme paksuihin turkiksiin verhoutunutta ihmistä seisoivat suuren hökötyksen ympärillä. He pitivät toisiaan käsistä kiinni ja, kuten kaikki mystiset henkilöt, mumisivat outoja sanoja. Jotain savun ja sumun välimaastonkaltaista alkoi kohota piirin keskeltä. Se kiemurteli ympäri kolmen hahmon jalkoja, nuoli lattiaa ja pian jo seiniäkin. Huoneen lämpötila alkoi laskea. Sitten kaikki katosi. Kädet irtosivat toisistaan, ja kaksi hahmoista katsoi vihaisena kolmatta. "Vittu!" kolmas sanoi erittäin kuvaavasti. "Etkö sinä manaatin takapuolen karvahaituva tajua, että se on assamadassa glotomca, ei assamaddasa glotomcca!" huusi toinen. "En! En tajua! Nämä sanat ovat pelkkää siansaksaa, en minä voi muistaa kaikkia!" kolmas tiuski takaisin. "Emme me näitä ole keksineet! Ei se ole meidän syytä!" toinen jatkoi huutamistaan. Toistaiseksi hiljaa ollut rauhoitti tilanteen väsyneellä äänensävyllä, joka kieli, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta. Itse asiassa, se oli jo kolmaskymmenesseitsemäs kerta.
Lumisade oli lakannut yllättäen, mutta koonnut sitten voimiaan ja aloittanut alusta. Tyttö voihkaisi, sillä hiutaleet sulivat jo hädin tuskin maata kosketettuaan. "Tälle on tehtävä jotain", hän puhisi, tarttui ystäväänsä kädestä ja suuntasi kohti vaatekomeroa. Ei sitä, joka vie Narniaan, vaan sitä ihan tavallista vaatteidensäilytyspaikkaa päin.
Piiri oli muodostettu uudestaan. Savusumu kierteili kaikkialla, lämpötila laski ja kaksi manaajista kalpeni. Kolmas muuttui punaiseksi. Toiset puristivat hänen käsiään niin lujaa, että se jo sattui. Hän tunsi, miten sanat lähtivät nousemaan syvältä hänen sisältään. "Voivittuvoivittuvoivittu, äänihuulet, älkää pettäkö taas, kiltitkiltitkiltit..." hän ajatteli kuumeisesti. Kuin yhdestä suusta kaikki kolme lausuivat "assamadassa glotomca", joskin kolmannen versiossa oli kuultavissa lievä äännevirhe. Sumu yltyi kuin saaden lisää voimaa. Kolmaskymmeneskahdeksas kerta oli onnistunut.
Tyytyväisesti hymyillen he irrottivat otteensa toisistaan. Kaksi nyökytteli toisilleen omahyväisinä. Kolmas hieroi turtuneita käsiään, joiden verenkierron paluusta ei ollut mitään varmuutta. "Nyt sinne pikku kyläpahaseen ei edes sada lunta", toinen sanoi. Ensimmäinen nyökkäsi, loi sitten kasvoilleen verenhimoisen virnistyksen ja lisäsi: "Ei ikinä." Lumisade, joka vielä äsken oli valunut maata kohden kaupungin yllä, oli nyt vangittuna jättimäiseen kuutioon. Se näytti hiukan kulmikkaalta lumisadepallolta. Vieressä oli toisen samanlaisen kuution sisällä vangittuna maankamaran routa ja jää. "M-mitäs seuraavaksi?" kolmas kysyi. Hän oli saanut käsiensä normaalin värin ja tunnon palautumaan osittain, ja oli lopettanut hieromisen. Kaksi muuta vilkaisivat toisiinsa. "Kaiketi.. tuota.." toinen aloitti tietämättä, mitä oikeastaan pitäisi tehdä seuraavaksi. Hän vilkaisi ensimmäistä tukea hakeakseen. "Seuraavaksi", ensimmäinen aloitti edelleen verenhimoisen virnistyksen vallitessa kasvoillaan, "seuraavaksi me viemme kaiken talvisen ihmisten mielistä. Kukaan ei enää muista lumisadetta, viuhuvaa pakkasta tai teekupposen lämpöä kohmettuneita sormiaan vasten. Suunnitelmamme on aukoton! Yksikään ei tule tuhoamaan oivallista aiettamme, koska yksikään ei pian muista, mitä pitäisi kaivata! Sen jälkeen me viemme kaikkein suurimman, kaikkein vaikeimman hallittavan... Itsensä Pakkasen!" Kolmas rypisti kulmiaan mietteliäs ilme kasvoillaan. Pakkanen ei kuulostanut millään tavalla helpolta manattavalta. Se tiesi hänelle jälleen ison pinon outoja, hankalasti opittavia sanoja ja muiden paheksuvia katseita, kun hän mokaisi niiden kanssa. Hänen mieleensä kohosi epämieluisa aavistus siitä, että suunnitelmassa olisi sittenkin yksi aukko. Hän itse.
Tyttö ja poika harppoivat rinnakkain pitkiä askeleita. He väittelivät kiivaasti. Pojan mielestä hänen ystävänsä tahtoi vain leikkiä sankaria asiassa, johon ei mitenkään voisi vaikuttaa. Tytön mielestä poika oli pelkuri. Kumpikaan ei suostunut myöntämään toisen näkökannan oikeellisuutta tai keksimään kompromissia. Näin ollen he talsivat tytön määrätietoisuuden voimalla eteenpäin pojan pyristellessä heikosti vastaan. "Ihan oikeasti hei. Nyt on yö. Nyt on kylmä. Ihmiset nukkuu. Jos ei sada edes lunta, niin entä sitten? Eihän se olisi kuitenkaan jäänyt maahan, joten on se ja sama yrittääkö se edes. Sitä paitsi, mitä sinä luulet, että me voitaisiin sille? Lumisateelle? Hei haloo, se on lunta. Luonnonvoima. Sellanen asia, joka vain ON. Ei sille voi tehdä mitään, ei se ole kenenkään päätettävissä, sataako lunta vai ei!" Tyttö ei kuullut, tai paremminkin, ei kuunnellut. Hän raahasi poikaa väkisin eteenpäin. Hänellä oli vahva tunne, jota hän nimitti naisen vaistoksi. Se tunne sanoi, ettei kaikki ollut kohdillaan, ja että juuri hänen pitäisi korjata asiat. Tai no, jälkimmäinen oli hänen oma keksintönsä.
Manaaminen oli alkanut jälleen. Piirin keskelle oli tuotu uusi iso, läpinäkyvä kuutio. Toistaiseksi se oli tyhjä, mutta pian se täyttyisi talvisilla ajatuksilla. Kaksi manaajista hymyili innostuneena pahanilkistä virnettään. Kolmas tärisi kuin haavanlehti. Tämä oli toki helpompi manaus, mutta tuleva pelotti, eivätkä sanat olleet sen ymmärrettäviä kuin muissakaan manauksissa.
Sumua, tällä kertaa glitteröivän joulunpunaista ja sinisen hetken väristä, alkoi kiemurrella kepeän iloisesti piirin keskeltä. Se kumpusi suoraan ihmisten tajunnan syvimmistä kerroksista imien mukaansa kaikki jouluisan talvisen ihanat ajatukset. Kolmas manaaja nielaisi. Pian, oi pian tämä olisi ohi. Heti toisella yrittämällä! Huomaamattaan hän puristi toisten käsiä kovempaa. Muut irvistivät, mutta eivät keskeyttäneet manaamistaan.
Kuutio kilahti iloisesti tullessaan täyteen. Koko kaupungin henkinen talvi oli nyt koottu ja vangittu yhteen paikkaan.
Kaksi manaajaa vilkuili vihjaavasti kolmannelle, joka huokaili yhä helpotuksesta. Toinen yritti yskäistä. Ensimmäinen nyki kättään irti. Kun mitään reaktiota ei ilmennyt, toinen huokaisi ja sanoi: "Voit päästää jo irti." Kolmas hätkähti, katsoi käsiään, jotka puristivat valkoisina kahden muun omia, ja mumisi arasti, ettei pystynyt.
"Katso nyt, tuolla se on", tyttö osoitti lapasellaan korkeaa vuorta. Poika sihrusti väsyneillä silmillään tytön osoittamaan suuntaan. Häntä nukutti edelleen, vaikka talvipakkanen oli pyyhkinyt osan unesta mukanaan. He olivat kävelleet pitkän matkan, ja olivat nyt melkein kaupungin rajalla. Vuori kohosi uhkaavan tummana vasten pilvistä yötaivasta. Viima puhalsi toppatakin alle. "Miksi sinä luulet, että se on tuolla? Sehän on... vuori. Ja se on aina ollut siinä. Miksi se olisi syypää mihinkään?" "No mutta tietenkin se on! Kaikki tällaiset oudot jutut tapahtuu epäilyttävimmän näköisessä paikassa. Kai sinä nyt olet leffoja katsonut? Tai lukenut kirjoja? Niin siinä AINA käy. Sankarit suuntaa ekaan epäilyttävimpään paikkaan, löytää pahikset ja pelastaa päivän", tyttö selitti yllättyneenä omasta loogisuudestaan. "Ensiksikin, nyt on yö. Toiseksi, meistä kumpikaan ei ole sankari. Kolmanneksi, en tajua vieläkään, miksi joku tahtoisi viedä sulavan lumisateen ja piileskellä jollain vuorella." "Totta kai ne on vuorella, katso nyt. Vuori on ainoa paikka, missä on lunta."
Kaupungin laidalla nukkunut koditon heräsi kaksikon kinasteluun. Kirppujen talvihotellina toimiva koira heräsi myöskin haukotellen makeasti. Koditon nousi varovasti istumaan penkille, joka juuri äsken oli ollut hänen sänkynsä. Sitten hän huikkasi tytön ja pojan luokseen, ja kysyi, mitä lapset tekivät ulkona näin myöhään. "No mutta", tyttö tiuskahti silmät jalkapallon kokoisina, "me etsimme lunta tietenkin! Ja talvea! Kohmeisia sormia, joulun tunnelmaa, kynttilöitä ja jäätä!" Resuinen mies räpäytteli silmiään tyttömäisesti. Hän ei ymmärtänyt yhtään mitään, ja lapset alkoivat yhteen ääneen selittää hänelle talvesta. "Tajuan kyllä, että olette kadottaneet jonkun sormet, mutta mitä se kohmeisuus on?" hän uteli hieroen omia, pakkasen jäädyttämiä ulokkeitaan. "No tuota", tyttö tokaisi ja osoitti ukon sormia. "Ne on jäässä. Kylmät. Etkö sinä ymmärrä?" Mies vain pudisti päätään hölmistyneenä. "Menkää lapset nukkumaan. Vilustutte varmaan, puhutte ihan sekavia. Tiedä vaikka oisitte jo kuumeessa." Tyttö ja poika vilkaisivat toisiaan ihmeissään. Miehen kaveri istuutui penkille, ja kun he yrittivät selittää hänellekin, mistä oli kyse, hän oli vähintään yhtä hämmästynyt kuin kaverinsakin. Kukaan muukaan kaupungin laitamilla vastaan tullut koditon ei tuntunut muistavan mitään talvista. He eivät käsittäneet edes mitä kylmyys on, vaikka tärisivät sen voimasta.
"Jotain kummaa on tekeillä", poikakin myönsi. Liian lämpimän talven vielä pystyi selittämään, mutta tämä meni vain liian oudoksi.
"Oletko valmis?" kaksi manaajaa kysyi. Kolmas näytti siltä kuin hänet aiottaisiin uhrata pian. "Ei tätä mikään pakko ole tietenkään tehdä", toinen sanoi huolettomaan äänensävyyn. "Ei, ei. Mehän vain olisimme tehneet jo kuukausia turhaa työtä, suoriutuneet kolmesta vaativasta rituaalista, lukeneet päiväkausia mahdottomia sanoja ja valmistautuneet henkisesti tätä varten. Mutta mitäpä siitä, jos sinä et halua." Puheenvuoroa seurasi vihainen mulkaisu. Ensimmäinen tuijotti tiiviisti kolmatta sanomatta mitään. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, mutta jokin katseessa upposi syvälle kolmannen sisimpään. Häntä karmi. Hänen olisi yksinkertaisesti pakko tehdä tämä. Mitä muutakaan vaihtoehtoa hänellä olisi?
Huokaisten hän nousi, kietoi viitan tiukemmin ylleen ja raahusti vielä yhden, tyhjän kuution ääreen. Kaksi muuta tulivat hänen mukanaan ja asettuivat omille paikoilleen. He ottivat toisiaan käsistä kiinni. Toinen manaajista vilkaisi kolmatta ja kysyi huolestuneen näköisenä, pystyisikö kolmas todella tähän. Rituaali olisi vielä vaativampi kuin kaksi aiempaa, sillä nyt kajottaisiin paljon suurempaan luonnonvoimaan kuin aiemmin. Pakkanen oli jotain niin paljon pysyvämpää ja mahtavampaa kuin routa tai lumisade, että sen manaaminen luokseen vaati todellakin paljon. Kolmas puri huultaan, mutta nyökkäsi sitten. Olihan hänellä kaksi muuta tukenaan.
Manaajat suoristautuivat koko pituuksiinsa. He hengittivät hetken samaan tahtiin rentoutuakseen ja tyhjentääkseen mielensä kaikesta turhasta, kutsuivat sitten Pakkasen manauksen mieliinsä ja aloittivat. He mumisivat sanoja pitkään silmät suljettuina keskittymisestä, ennen kuin mitään tapahtui. Laiskasti hyytävä sumu, joka oli kuin itse jäätä kaasumaisessa olomuodossa, alkoi kierrellä lattialla. Se kurotti otteensa kuutioon, ulotti lonkeroitaan manaajia kohti ja suuntasi täyttämään koko lattia-alan. Keskittymisen lomassa kolmas pelkäsi nilkkojensa jäätyvän.
Silloin huoneen ovi pamahti auki säikäyttäen kolme manaajaa, keskeyttäen rituaalin ja karkottaen sumun salamannopeasti. Kädet irtosivat toisistaan, ja manaajat kääntyivät katsomaan ihmiskunnan toivoa: kahta keskenkasvuista lasta, jotka tuijottivat vastaan hiukan epävarmoina. Sitten toinen heistä, tyttö, alkoi puhua kovaan ääneen: "Me tulimme pelastamaan maailman!"
Manaajat katsoivat toisiaan sangen yllättyneinä. Sitten toinen heistä alkoi nauraa. Hän taittui kaksinkerroin käkättäen hullusti. Näytti siltä, että hänellä oli vaikeuksia vetää henkeä naurun lomasta. "Tervetuloa vain", sanoi kolmas luoden pelottavan virneen kasvoilleen. Se virne enteili pahaa.
Kun yhden manaajan naurunpuuska oli vihdoin saatu loppumaan, he suuntasivat kaikessa rauhassa lapsia kohden. Pojan ilmeestä päätellen hän toivoi kaiken olevan vain pahaa unta. Kaksi manaajista otti lapsia nopeasti käsistä kiinni yhden hakiessa köyttä seinän viereltä. Tyttö supatti pojalle kiihkeästi, miten hän oli ollut oikeassa. Poika myönsi sen ääni väristen, ja pyysi tyttöä keksimään jonkin seuraavan nerokkaan suunnitelman. Mieluusti paremman kuin tämä ensimmäinen, jossa he vain ryntäisivät sisään ja pelastaisivat päivän keskellä yötä.
Kaksi lasta vastaan kolme aikuista ei ollut erityisen tasaväkinen kamppailu. Vaikka lapset rimpuilivat, manaajat saivat heidät sidotuksi sangen nopeasti. Sitten heidät siirrettiin nurkkaan mahdollisimman kauas ovesta. Manaajat siirtyivät jälleen kuution ympärille. Ennen kuin he ehtivät sulkea piirin, tyttö avasi suunsa ja lateli ulos erittäin luovia haukkumasanoja, joita voi oppia vain koulusta. Ensimmäinen manaajista käski kolmatta hakemaan jotain kangasta, jolla tukkia tytön järkyttävän kielenkäytön lähde. Suukapulan laittoa vaikeutti se, ettei pelkästään tytön kieli ollut terävä: hänen hampaansa olivat teräviä myös, vieläpä erityisen fyysisellä tavalla.
Lapset hiljenivät mumisevaksi kahden hengen kuoroksi taustalle toisen manaajan pidellessä verta vuotavaa kättään. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa hakea mitään sidettä tai laastaria kättään varten, joten hän tyytyi irvistämään haavoilleen. Se ei auttanut.
Kolmas otti inhon ilme kasvoillaan verisen käden omaansa, ja niin piiri sulkeutui jälleen. Manaamisen äänet täyttivät huoneen hukuttaen tytön kovaääniset vastamuminat alleen. Jäätävä sumu mateli vastentahtoisesti täyttämään huonetta. Se livahti kaiken lävitse hyytävällä voimallaan saaden tytön kiljaisemaan jopa suukapulan läpi. Manaajat olivat jo niin syventyneinä rituaaliinsa, etteivät kuitenkaan häiriintyneet. Kolmas takelteli saaden sumun värähtelemään hetken, mutta se vakiintui pian ja kasvatti kokoaan.
Kun pieni ikuisuus oli kulunut, sumu imeytyi hiljalleen kuution sisäpuolelle. Se yritti hyväillä ympäristöään, mutta vääjäämättä joutui antamaan periksi. Kaiken kylmäävä kalahdus, ja rituaali oli ohi.
Manaajat siirsivät jään peittämän kuution muiden joukkoon. Nyt heillä oli kaikki: talviset muistot ja ajatukset, routainen maa, lumi ja lumisade sekä itse Pakkanen. Kaikki, mikä vain oli talvista.
"Mitäs me teemme noille sankareille?" kysyi kolmas hiukan ujosti. Hän ei olisi millään tahtonut pilata kahden muun riemua, mutta ei lapsia olisi voinut vain siihenkään jättää. Kaksi muuta rauhoittui hieman ja irrottautuivat voitonriemuisesta halauksestaan. "Mitkä... ai nuo", sanoi toinen heistä kääntyen katsomaan ensimmäistä. "Njaa... Otetaan heidät mukaan. Voimme jättää heidät vaikkapa Huutojen metsään", katseiden kohde sanoi. Kaksi muuta tyytyivät tähän. Huutojen metsä olisi juuri sopiva paikka: se oli täynnä ihmissusichihuahuoita, villiintyneitä klovneja sekä kimaltavia meyerpyyrejä.
Manaajat lastasivat kuutiot sekä lapset pakettiautoonsa, ja lähtivät sitten ajamaan kohti kotimaataan. Siellä he vapauttaisivat kuutioiden sisällön ja toisivat näin ikitalven synnyinmaahansa.
Etsijä-varakapteeni CheZin työ on kirjoittajalta hukassa. Wxtr? Olms? Kasddrazq!
Tehtävänantonahan oli talven vangitseminen.
Ihailkaa, kauhistelkaa, kommentoikaa!
Ensimmäisenä vuoroon kapteeni Zmiin taidonnäyte:
Sitten ihailkaatten lyöjä Gradz Mkryxin luomusta:
Nyt vuorossa onkin lyöjä Miza Mizan vuoro:
Sitten jahtaaja ZaGin kurssi:
Vangitse talvi. Näin keräät talven mukaasi ja muistelet sitä kesällä
Moni pitää talvesta ja haluaisi elää sitä kesälläkin, se ei ole mahdollista ellei muuta Pohjoisnavalle tms. Mutta tässä on muutamia niksejä joilla ei tarvitse ulkomaille lähteä
Tapa 1: Kuvaaminen
Tarvitset:
-kameran
-tulostin (ei pakosti)
-tietokone
- Ota itseäsi niskasta kiinni ja lähde ulos kamera kourassa. Ulkona voit kuvailla kaikkea mielestäsi kaunista ja talvista
- Kun olet aikasi kuvaillut ja saanut hyviä otoksia, niin kannattaa tallentaa kuvat myös tietokoneelle että ne pysyvät tallessa
- Halutessasi voit vaikka tulostaa kuvat ja ripustaa ne seinälle
Tapa 2: Piirtäminen
Tarvitset:
-paperia
-haluamasi värisiä kyniä
-alusta
- Mene ulos (onnistuu myös sisällä)
- Valitse joku kaunis paikka, jonka haluat piirtää. Istahda siihen (voit myös seistäkkin) ja piirrä se paikka
- Tätä ei tarvitse tallentaa tietokoneelle eikä tulostaa vaan voit laittaa sen seinälle tai jonnekkin säilöön kesää odottamaan
Tapa 3: Videoiminen
Tarvitset:
-videokameran
- Yllätys, yllätys, mene ulos.
- Kävele lenkki, joka sinusta tuntuu sopivalta ja pidä videokameraa päällä sitä kulkiessasi
- Tämä kannattaa tallettaa tietokoneelle ja jos huvittaa sen voi polttaa DVD-levylle
Seuraavaksi talven vangintaa jahtaaja Zwercik Qzuixén tapaan:
Lumihiutaleet leijailivat hiljaa maahan. No, se ei ollut mitään uutta, sillä niin lumihiutaleet yleensä tekivät. Maa oli vielä likaisen harmaan ruskea, mutta pian se saisi valkoisen pinnan. Ensimmäiset, ne rohkeimmat, lumihiutaleet osuivat maahan. Ja sulivat. Samoin tekivät seuraavat lumihiutaleet.Yksikään lumihiutaleista ei onnistunut pysymään maassa sekunnin murto-osaa kauemmin. Sellainen oli usein ensilumen kohtalo, mutta tämäpä ei ollutkaan ensilunta. Kerrostalon vintin ikkunan ääressä istuva tyttö oli nähnyt jo monen lumihiutaleen kuolevan useiden päivien ajan. Hän vilkaisi huolestuneena vierellään istuvaa ystäväänsä, joka nuokkui hiljaa jonkun asukkaan vanhaa puupenkkiä vasten. Tyttö tönäisi vihaisena poikaa, joka säpsähti hereille. "Mitä? Sataako lunta?" poika kysyi yhä tokkuraisena. Tyttö nyökkäsi. "Ne sulavat taas, ihan kuten koko viime kuukauden." Poika rypisti kulmiaan. Oli jo joulukuun puoliväli, mutta maa oli yhä kuolleen värinen. Koko muu luonto oli hoitanut tehtävänsä kunnialla: lehdet olivat tippuneet, kukat kuolleet, ruoho lakastunut. Talvi ei vain ottanut tullakseen.
Samaan aikaan kolme paksuihin turkiksiin verhoutunutta ihmistä seisoivat suuren hökötyksen ympärillä. He pitivät toisiaan käsistä kiinni ja, kuten kaikki mystiset henkilöt, mumisivat outoja sanoja. Jotain savun ja sumun välimaastonkaltaista alkoi kohota piirin keskeltä. Se kiemurteli ympäri kolmen hahmon jalkoja, nuoli lattiaa ja pian jo seiniäkin. Huoneen lämpötila alkoi laskea. Sitten kaikki katosi. Kädet irtosivat toisistaan, ja kaksi hahmoista katsoi vihaisena kolmatta. "Vittu!" kolmas sanoi erittäin kuvaavasti. "Etkö sinä manaatin takapuolen karvahaituva tajua, että se on assamadassa glotomca, ei assamaddasa glotomcca!" huusi toinen. "En! En tajua! Nämä sanat ovat pelkkää siansaksaa, en minä voi muistaa kaikkia!" kolmas tiuski takaisin. "Emme me näitä ole keksineet! Ei se ole meidän syytä!" toinen jatkoi huutamistaan. Toistaiseksi hiljaa ollut rauhoitti tilanteen väsyneellä äänensävyllä, joka kieli, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta. Itse asiassa, se oli jo kolmaskymmenesseitsemäs kerta.
Lumisade oli lakannut yllättäen, mutta koonnut sitten voimiaan ja aloittanut alusta. Tyttö voihkaisi, sillä hiutaleet sulivat jo hädin tuskin maata kosketettuaan. "Tälle on tehtävä jotain", hän puhisi, tarttui ystäväänsä kädestä ja suuntasi kohti vaatekomeroa. Ei sitä, joka vie Narniaan, vaan sitä ihan tavallista vaatteidensäilytyspaikkaa päin.
Piiri oli muodostettu uudestaan. Savusumu kierteili kaikkialla, lämpötila laski ja kaksi manaajista kalpeni. Kolmas muuttui punaiseksi. Toiset puristivat hänen käsiään niin lujaa, että se jo sattui. Hän tunsi, miten sanat lähtivät nousemaan syvältä hänen sisältään. "Voivittuvoivittuvoivittu, äänihuulet, älkää pettäkö taas, kiltitkiltitkiltit..." hän ajatteli kuumeisesti. Kuin yhdestä suusta kaikki kolme lausuivat "assamadassa glotomca", joskin kolmannen versiossa oli kuultavissa lievä äännevirhe. Sumu yltyi kuin saaden lisää voimaa. Kolmaskymmeneskahdeksas kerta oli onnistunut.
Tyytyväisesti hymyillen he irrottivat otteensa toisistaan. Kaksi nyökytteli toisilleen omahyväisinä. Kolmas hieroi turtuneita käsiään, joiden verenkierron paluusta ei ollut mitään varmuutta. "Nyt sinne pikku kyläpahaseen ei edes sada lunta", toinen sanoi. Ensimmäinen nyökkäsi, loi sitten kasvoilleen verenhimoisen virnistyksen ja lisäsi: "Ei ikinä." Lumisade, joka vielä äsken oli valunut maata kohden kaupungin yllä, oli nyt vangittuna jättimäiseen kuutioon. Se näytti hiukan kulmikkaalta lumisadepallolta. Vieressä oli toisen samanlaisen kuution sisällä vangittuna maankamaran routa ja jää. "M-mitäs seuraavaksi?" kolmas kysyi. Hän oli saanut käsiensä normaalin värin ja tunnon palautumaan osittain, ja oli lopettanut hieromisen. Kaksi muuta vilkaisivat toisiinsa. "Kaiketi.. tuota.." toinen aloitti tietämättä, mitä oikeastaan pitäisi tehdä seuraavaksi. Hän vilkaisi ensimmäistä tukea hakeakseen. "Seuraavaksi", ensimmäinen aloitti edelleen verenhimoisen virnistyksen vallitessa kasvoillaan, "seuraavaksi me viemme kaiken talvisen ihmisten mielistä. Kukaan ei enää muista lumisadetta, viuhuvaa pakkasta tai teekupposen lämpöä kohmettuneita sormiaan vasten. Suunnitelmamme on aukoton! Yksikään ei tule tuhoamaan oivallista aiettamme, koska yksikään ei pian muista, mitä pitäisi kaivata! Sen jälkeen me viemme kaikkein suurimman, kaikkein vaikeimman hallittavan... Itsensä Pakkasen!" Kolmas rypisti kulmiaan mietteliäs ilme kasvoillaan. Pakkanen ei kuulostanut millään tavalla helpolta manattavalta. Se tiesi hänelle jälleen ison pinon outoja, hankalasti opittavia sanoja ja muiden paheksuvia katseita, kun hän mokaisi niiden kanssa. Hänen mieleensä kohosi epämieluisa aavistus siitä, että suunnitelmassa olisi sittenkin yksi aukko. Hän itse.
Tyttö ja poika harppoivat rinnakkain pitkiä askeleita. He väittelivät kiivaasti. Pojan mielestä hänen ystävänsä tahtoi vain leikkiä sankaria asiassa, johon ei mitenkään voisi vaikuttaa. Tytön mielestä poika oli pelkuri. Kumpikaan ei suostunut myöntämään toisen näkökannan oikeellisuutta tai keksimään kompromissia. Näin ollen he talsivat tytön määrätietoisuuden voimalla eteenpäin pojan pyristellessä heikosti vastaan. "Ihan oikeasti hei. Nyt on yö. Nyt on kylmä. Ihmiset nukkuu. Jos ei sada edes lunta, niin entä sitten? Eihän se olisi kuitenkaan jäänyt maahan, joten on se ja sama yrittääkö se edes. Sitä paitsi, mitä sinä luulet, että me voitaisiin sille? Lumisateelle? Hei haloo, se on lunta. Luonnonvoima. Sellanen asia, joka vain ON. Ei sille voi tehdä mitään, ei se ole kenenkään päätettävissä, sataako lunta vai ei!" Tyttö ei kuullut, tai paremminkin, ei kuunnellut. Hän raahasi poikaa väkisin eteenpäin. Hänellä oli vahva tunne, jota hän nimitti naisen vaistoksi. Se tunne sanoi, ettei kaikki ollut kohdillaan, ja että juuri hänen pitäisi korjata asiat. Tai no, jälkimmäinen oli hänen oma keksintönsä.
Manaaminen oli alkanut jälleen. Piirin keskelle oli tuotu uusi iso, läpinäkyvä kuutio. Toistaiseksi se oli tyhjä, mutta pian se täyttyisi talvisilla ajatuksilla. Kaksi manaajista hymyili innostuneena pahanilkistä virnettään. Kolmas tärisi kuin haavanlehti. Tämä oli toki helpompi manaus, mutta tuleva pelotti, eivätkä sanat olleet sen ymmärrettäviä kuin muissakaan manauksissa.
Sumua, tällä kertaa glitteröivän joulunpunaista ja sinisen hetken väristä, alkoi kiemurrella kepeän iloisesti piirin keskeltä. Se kumpusi suoraan ihmisten tajunnan syvimmistä kerroksista imien mukaansa kaikki jouluisan talvisen ihanat ajatukset. Kolmas manaaja nielaisi. Pian, oi pian tämä olisi ohi. Heti toisella yrittämällä! Huomaamattaan hän puristi toisten käsiä kovempaa. Muut irvistivät, mutta eivät keskeyttäneet manaamistaan.
Kuutio kilahti iloisesti tullessaan täyteen. Koko kaupungin henkinen talvi oli nyt koottu ja vangittu yhteen paikkaan.
Kaksi manaajaa vilkuili vihjaavasti kolmannelle, joka huokaili yhä helpotuksesta. Toinen yritti yskäistä. Ensimmäinen nyki kättään irti. Kun mitään reaktiota ei ilmennyt, toinen huokaisi ja sanoi: "Voit päästää jo irti." Kolmas hätkähti, katsoi käsiään, jotka puristivat valkoisina kahden muun omia, ja mumisi arasti, ettei pystynyt.
"Katso nyt, tuolla se on", tyttö osoitti lapasellaan korkeaa vuorta. Poika sihrusti väsyneillä silmillään tytön osoittamaan suuntaan. Häntä nukutti edelleen, vaikka talvipakkanen oli pyyhkinyt osan unesta mukanaan. He olivat kävelleet pitkän matkan, ja olivat nyt melkein kaupungin rajalla. Vuori kohosi uhkaavan tummana vasten pilvistä yötaivasta. Viima puhalsi toppatakin alle. "Miksi sinä luulet, että se on tuolla? Sehän on... vuori. Ja se on aina ollut siinä. Miksi se olisi syypää mihinkään?" "No mutta tietenkin se on! Kaikki tällaiset oudot jutut tapahtuu epäilyttävimmän näköisessä paikassa. Kai sinä nyt olet leffoja katsonut? Tai lukenut kirjoja? Niin siinä AINA käy. Sankarit suuntaa ekaan epäilyttävimpään paikkaan, löytää pahikset ja pelastaa päivän", tyttö selitti yllättyneenä omasta loogisuudestaan. "Ensiksikin, nyt on yö. Toiseksi, meistä kumpikaan ei ole sankari. Kolmanneksi, en tajua vieläkään, miksi joku tahtoisi viedä sulavan lumisateen ja piileskellä jollain vuorella." "Totta kai ne on vuorella, katso nyt. Vuori on ainoa paikka, missä on lunta."
Kaupungin laidalla nukkunut koditon heräsi kaksikon kinasteluun. Kirppujen talvihotellina toimiva koira heräsi myöskin haukotellen makeasti. Koditon nousi varovasti istumaan penkille, joka juuri äsken oli ollut hänen sänkynsä. Sitten hän huikkasi tytön ja pojan luokseen, ja kysyi, mitä lapset tekivät ulkona näin myöhään. "No mutta", tyttö tiuskahti silmät jalkapallon kokoisina, "me etsimme lunta tietenkin! Ja talvea! Kohmeisia sormia, joulun tunnelmaa, kynttilöitä ja jäätä!" Resuinen mies räpäytteli silmiään tyttömäisesti. Hän ei ymmärtänyt yhtään mitään, ja lapset alkoivat yhteen ääneen selittää hänelle talvesta. "Tajuan kyllä, että olette kadottaneet jonkun sormet, mutta mitä se kohmeisuus on?" hän uteli hieroen omia, pakkasen jäädyttämiä ulokkeitaan. "No tuota", tyttö tokaisi ja osoitti ukon sormia. "Ne on jäässä. Kylmät. Etkö sinä ymmärrä?" Mies vain pudisti päätään hölmistyneenä. "Menkää lapset nukkumaan. Vilustutte varmaan, puhutte ihan sekavia. Tiedä vaikka oisitte jo kuumeessa." Tyttö ja poika vilkaisivat toisiaan ihmeissään. Miehen kaveri istuutui penkille, ja kun he yrittivät selittää hänellekin, mistä oli kyse, hän oli vähintään yhtä hämmästynyt kuin kaverinsakin. Kukaan muukaan kaupungin laitamilla vastaan tullut koditon ei tuntunut muistavan mitään talvista. He eivät käsittäneet edes mitä kylmyys on, vaikka tärisivät sen voimasta.
"Jotain kummaa on tekeillä", poikakin myönsi. Liian lämpimän talven vielä pystyi selittämään, mutta tämä meni vain liian oudoksi.
"Oletko valmis?" kaksi manaajaa kysyi. Kolmas näytti siltä kuin hänet aiottaisiin uhrata pian. "Ei tätä mikään pakko ole tietenkään tehdä", toinen sanoi huolettomaan äänensävyyn. "Ei, ei. Mehän vain olisimme tehneet jo kuukausia turhaa työtä, suoriutuneet kolmesta vaativasta rituaalista, lukeneet päiväkausia mahdottomia sanoja ja valmistautuneet henkisesti tätä varten. Mutta mitäpä siitä, jos sinä et halua." Puheenvuoroa seurasi vihainen mulkaisu. Ensimmäinen tuijotti tiiviisti kolmatta sanomatta mitään. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, mutta jokin katseessa upposi syvälle kolmannen sisimpään. Häntä karmi. Hänen olisi yksinkertaisesti pakko tehdä tämä. Mitä muutakaan vaihtoehtoa hänellä olisi?
Huokaisten hän nousi, kietoi viitan tiukemmin ylleen ja raahusti vielä yhden, tyhjän kuution ääreen. Kaksi muuta tulivat hänen mukanaan ja asettuivat omille paikoilleen. He ottivat toisiaan käsistä kiinni. Toinen manaajista vilkaisi kolmatta ja kysyi huolestuneen näköisenä, pystyisikö kolmas todella tähän. Rituaali olisi vielä vaativampi kuin kaksi aiempaa, sillä nyt kajottaisiin paljon suurempaan luonnonvoimaan kuin aiemmin. Pakkanen oli jotain niin paljon pysyvämpää ja mahtavampaa kuin routa tai lumisade, että sen manaaminen luokseen vaati todellakin paljon. Kolmas puri huultaan, mutta nyökkäsi sitten. Olihan hänellä kaksi muuta tukenaan.
Manaajat suoristautuivat koko pituuksiinsa. He hengittivät hetken samaan tahtiin rentoutuakseen ja tyhjentääkseen mielensä kaikesta turhasta, kutsuivat sitten Pakkasen manauksen mieliinsä ja aloittivat. He mumisivat sanoja pitkään silmät suljettuina keskittymisestä, ennen kuin mitään tapahtui. Laiskasti hyytävä sumu, joka oli kuin itse jäätä kaasumaisessa olomuodossa, alkoi kierrellä lattialla. Se kurotti otteensa kuutioon, ulotti lonkeroitaan manaajia kohti ja suuntasi täyttämään koko lattia-alan. Keskittymisen lomassa kolmas pelkäsi nilkkojensa jäätyvän.
Silloin huoneen ovi pamahti auki säikäyttäen kolme manaajaa, keskeyttäen rituaalin ja karkottaen sumun salamannopeasti. Kädet irtosivat toisistaan, ja manaajat kääntyivät katsomaan ihmiskunnan toivoa: kahta keskenkasvuista lasta, jotka tuijottivat vastaan hiukan epävarmoina. Sitten toinen heistä, tyttö, alkoi puhua kovaan ääneen: "Me tulimme pelastamaan maailman!"
Manaajat katsoivat toisiaan sangen yllättyneinä. Sitten toinen heistä alkoi nauraa. Hän taittui kaksinkerroin käkättäen hullusti. Näytti siltä, että hänellä oli vaikeuksia vetää henkeä naurun lomasta. "Tervetuloa vain", sanoi kolmas luoden pelottavan virneen kasvoilleen. Se virne enteili pahaa.
Kun yhden manaajan naurunpuuska oli vihdoin saatu loppumaan, he suuntasivat kaikessa rauhassa lapsia kohden. Pojan ilmeestä päätellen hän toivoi kaiken olevan vain pahaa unta. Kaksi manaajista otti lapsia nopeasti käsistä kiinni yhden hakiessa köyttä seinän viereltä. Tyttö supatti pojalle kiihkeästi, miten hän oli ollut oikeassa. Poika myönsi sen ääni väristen, ja pyysi tyttöä keksimään jonkin seuraavan nerokkaan suunnitelman. Mieluusti paremman kuin tämä ensimmäinen, jossa he vain ryntäisivät sisään ja pelastaisivat päivän keskellä yötä.
Kaksi lasta vastaan kolme aikuista ei ollut erityisen tasaväkinen kamppailu. Vaikka lapset rimpuilivat, manaajat saivat heidät sidotuksi sangen nopeasti. Sitten heidät siirrettiin nurkkaan mahdollisimman kauas ovesta. Manaajat siirtyivät jälleen kuution ympärille. Ennen kuin he ehtivät sulkea piirin, tyttö avasi suunsa ja lateli ulos erittäin luovia haukkumasanoja, joita voi oppia vain koulusta. Ensimmäinen manaajista käski kolmatta hakemaan jotain kangasta, jolla tukkia tytön järkyttävän kielenkäytön lähde. Suukapulan laittoa vaikeutti se, ettei pelkästään tytön kieli ollut terävä: hänen hampaansa olivat teräviä myös, vieläpä erityisen fyysisellä tavalla.
Lapset hiljenivät mumisevaksi kahden hengen kuoroksi taustalle toisen manaajan pidellessä verta vuotavaa kättään. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa hakea mitään sidettä tai laastaria kättään varten, joten hän tyytyi irvistämään haavoilleen. Se ei auttanut.
Kolmas otti inhon ilme kasvoillaan verisen käden omaansa, ja niin piiri sulkeutui jälleen. Manaamisen äänet täyttivät huoneen hukuttaen tytön kovaääniset vastamuminat alleen. Jäätävä sumu mateli vastentahtoisesti täyttämään huonetta. Se livahti kaiken lävitse hyytävällä voimallaan saaden tytön kiljaisemaan jopa suukapulan läpi. Manaajat olivat jo niin syventyneinä rituaaliinsa, etteivät kuitenkaan häiriintyneet. Kolmas takelteli saaden sumun värähtelemään hetken, mutta se vakiintui pian ja kasvatti kokoaan.
Kun pieni ikuisuus oli kulunut, sumu imeytyi hiljalleen kuution sisäpuolelle. Se yritti hyväillä ympäristöään, mutta vääjäämättä joutui antamaan periksi. Kaiken kylmäävä kalahdus, ja rituaali oli ohi.
Manaajat siirsivät jään peittämän kuution muiden joukkoon. Nyt heillä oli kaikki: talviset muistot ja ajatukset, routainen maa, lumi ja lumisade sekä itse Pakkanen. Kaikki, mikä vain oli talvista.
"Mitäs me teemme noille sankareille?" kysyi kolmas hiukan ujosti. Hän ei olisi millään tahtonut pilata kahden muun riemua, mutta ei lapsia olisi voinut vain siihenkään jättää. Kaksi muuta rauhoittui hieman ja irrottautuivat voitonriemuisesta halauksestaan. "Mitkä... ai nuo", sanoi toinen heistä kääntyen katsomaan ensimmäistä. "Njaa... Otetaan heidät mukaan. Voimme jättää heidät vaikkapa Huutojen metsään", katseiden kohde sanoi. Kaksi muuta tyytyivät tähän. Huutojen metsä olisi juuri sopiva paikka: se oli täynnä ihmissusichihuahuoita, villiintyneitä klovneja sekä kimaltavia meyerpyyrejä.
Manaajat lastasivat kuutiot sekä lapset pakettiautoonsa, ja lähtivät sitten ajamaan kohti kotimaataan. Siellä he vapauttaisivat kuutioiden sisällön ja toisivat näin ikitalven synnyinmaahansa.
Tehtävä oli suoritettu. Uhat torjuttu ja hoidettu. Talvi oli vangittu.
Etsijä-varakapteeni CheZin työ on kirjoittajalta hukassa. Wxtr? Olms? Kasddrazq!
Jahtaajamme Vazglor J. Guaarvan taidonnäyte onkin aivan eri paikassa:
Saturday, December 11, 2010
Vilustumisia
Tuuli oli yltynyt entisestään tiputtaen pakkasasteet suorastaan mahdottoman alhaisiksi. Jopa Azlamadazgan joukkue, jonka jäsenet olivat kukin enemmän tai vähemmän tottuneita hyisiin keleihin, tärisi kauttaaltaan luutiensa päällä. Peli senkertaista vastustajaa vastaan oli ollut tiukka ja kiireinen. Ryhmyt - no, ne olivat olleet ryhmymäisiä. Ne olivat sinkoilleet kaikkea elävää päin tehden pari kieppiä katsomonkin kautta törmäten loppuviimein Tojuun. Tällä hetkellä häntä paikkailtiin sairaalasiivessä. Pelästyneitten ihmisten, azlamadazgalaisten ja muiden olentojen onneksi parantajat olivat ilmoittaneet vammojen olevan lieviä: pari murtumaa, pieni trauma ja mustelmat parannettaisiin viikonlopun aikana. Tojun tilalle oli pyydetty Urpo, joka yritti nyt pysyä kärryillä joukkueista.
Vastakkaisen joukkueen jahtaajat olivat päättäneet lämmittää itseään karmivissa keleissä syöttelemällä palloa uskomattoman vauhdikkaasti. Se ei ollut paljoa auttanut, sillä tuuli pyrki nappaamaan pallon kesken lennon kauas määränpäästään. Azlamadazgalaiset yrittivät hyödyntää näitä hetkiä ja mahdollisesti luoda vielä lisää hämminkiä estämään pallon perille pääsy. Kenties tämän jatkuvan pompottelun takia maaleja ei ollut syntynyt kovinkaan montaa. Pitäjät lentelivät maalisalkojen edessä luovuttaneen näköisinä. Mikäli pallo olisikin tullut edes lähellekään salkoja, he eivät olisi voineet tehdä paljon mitään sen kiinni saamiseksi. Heidän sormensa olivat tunnottomina puristuneet tiukasti luudanvarsien ympärille.
Kisa oli siis todenteolla koetteleva. "Etsijät eivät takuulla näe mitään tässä viimassa", pohti yksi jos toinenkin niin kisaavista joukkueista kuin katsojistakin. Azlamadazgan joukkueen etsijä oli lentämässä keskelle ei-mitään kangistuneena yhteen ja samaan asentoon. Muutama kaikkarin omistaja ihmetteli virnettä. Muut sanoivat kylmän vain jäätäneen etsijä-paran aivot. Vastajoukkueen etsijä jutteli lämpimikseen faniensa kanssa. Juuri kun yksi faneista oli tarjoamassa lämmintä kaakaota, joukkueen kapteeni lensi etsijä-paran luo pakottaen hänet karjuen takaisin töihinsä. Huokaisten etsijä alkoi nousta korkeammalle, jossa olisi kylmempää ja tuulisempaa kuin maanrajassa.
Siinä samassa kuului jonkinlainen, epämääräinen ääni. Kaikki säpsähtivät hereille kylmästä transsistaan. Jokin alitajuinen kertoi jokaiselle pelin päättyneen. Joukkueet laskeutuivat maahan. Monen jalat olivat kangistuneet koukkuun niin, että he rämähtivät lumihankeen nokka edellä. Azlamadazgan Kosmisten Pallonsyöjien etsijä sai jalkansa suoriksi, mutta kädet olivat tiukasti luudanvarressa kiinni. Vastajoukkueen etsijä palasi maahan hieman vetreämmin, hän kun oli leijaillut maanrajassa suojassa suurimman osan pelistä. Innokas fani juoksi tarjoamaan hänelle kaakota, ja hän otti sen mielissään vastaan.
Kentälle saapunut populamassa oli hämmentynyttä. Kummallakin etsijällä oli kädet tyh... oikeastaan täysinä, toisella luutaa ja toisella kaakaomukia. Kummallakaan heistä ei näkynyt sieppiä. Miksi peli oli julistettu päättyneeksi?
Azlamadazgan joukkue ryömi, rähmi, pomppi ja keinui CheZin luokse. He yrittivät tivata häneltä, mistä oli kyse, mutta hän ei vastannut mitään. Huolestuneina Miza Miza ja Gradz vilkaisivat toisiaan. Oliko heidän etsijänsä enää lainkaan pelikuntoinen?
Silloin CheZ sylkäisi jotain suustaan. Se lensi keskelle lumihankea kimaltaen matkallaan. Epäileväin näköisenä kapteeni Zmii, joka oli saanut toisen kätensä irti luudasta ja melkein toimimaan normaalisti, kumartui onkimaan lumihangesta CheZin sylkemän esineen. "Se on sieppi!" hän huusi innoissaan. CheZ yski, sillä hän oli melkein vetänyt siepin väärään kurkkuun. Kun hän sai jälleen hiukan henkeä vedetyksi, CheZ selitti Harry Potterinkin tehneen niin. Ehkä se oli jokin traditio? Hän ei ainakaan olisi uskaltanut ottaa sieppiä ensimmäisessä pelissä kädellä kiinni. Siitähän olisi voinut koitua jokin kirous hänen ylleen, jos hän olisi rikkonut vanhan perinteen. "Pitää kunnoittaa txunulzlaisten tapoja, niin outoja kuin ne ovatkin", hän vielä lisäsi.
Todellinen syy selvisi molempien kisanneiden joukkuieden mentyä pukuhuoneisiin. CheZin kädet olivat jäätyneet luudan ympärille, eikä hän ollut saanut niitä irti siepin napatakseen. "Pallonsyöjät" taisikin olla luultua kuvaavampi nimi.
Säästä huolimatta seuraava peli alkoi. Azlamadazgalaiset sen enempää kuin äskeinen vastustajansakaan eivät menneet katsomoon seuraamaan toisia joukkueita. Kumpikin piti taukoa ulkoilmasta. Heidän sulatusprosessinsa olivat vielä pahasti kesken.
Onnelliset fanit kiikuttivat glögiä, kaakaota, kahvia ja nenäliinoja kisaajille. Zmii ja Zwercik olivat vilustuneet, eivätkä loputkaan azlamadazgalaisista sen paremmilta näyttäneet. He toivoivat hartaasti parantuvansa ennen seuraavaa peliään.
Vastakkaisen joukkueen jahtaajat olivat päättäneet lämmittää itseään karmivissa keleissä syöttelemällä palloa uskomattoman vauhdikkaasti. Se ei ollut paljoa auttanut, sillä tuuli pyrki nappaamaan pallon kesken lennon kauas määränpäästään. Azlamadazgalaiset yrittivät hyödyntää näitä hetkiä ja mahdollisesti luoda vielä lisää hämminkiä estämään pallon perille pääsy. Kenties tämän jatkuvan pompottelun takia maaleja ei ollut syntynyt kovinkaan montaa. Pitäjät lentelivät maalisalkojen edessä luovuttaneen näköisinä. Mikäli pallo olisikin tullut edes lähellekään salkoja, he eivät olisi voineet tehdä paljon mitään sen kiinni saamiseksi. Heidän sormensa olivat tunnottomina puristuneet tiukasti luudanvarsien ympärille.
Kisa oli siis todenteolla koetteleva. "Etsijät eivät takuulla näe mitään tässä viimassa", pohti yksi jos toinenkin niin kisaavista joukkueista kuin katsojistakin. Azlamadazgan joukkueen etsijä oli lentämässä keskelle ei-mitään kangistuneena yhteen ja samaan asentoon. Muutama kaikkarin omistaja ihmetteli virnettä. Muut sanoivat kylmän vain jäätäneen etsijä-paran aivot. Vastajoukkueen etsijä jutteli lämpimikseen faniensa kanssa. Juuri kun yksi faneista oli tarjoamassa lämmintä kaakaota, joukkueen kapteeni lensi etsijä-paran luo pakottaen hänet karjuen takaisin töihinsä. Huokaisten etsijä alkoi nousta korkeammalle, jossa olisi kylmempää ja tuulisempaa kuin maanrajassa.
Siinä samassa kuului jonkinlainen, epämääräinen ääni. Kaikki säpsähtivät hereille kylmästä transsistaan. Jokin alitajuinen kertoi jokaiselle pelin päättyneen. Joukkueet laskeutuivat maahan. Monen jalat olivat kangistuneet koukkuun niin, että he rämähtivät lumihankeen nokka edellä. Azlamadazgan Kosmisten Pallonsyöjien etsijä sai jalkansa suoriksi, mutta kädet olivat tiukasti luudanvarressa kiinni. Vastajoukkueen etsijä palasi maahan hieman vetreämmin, hän kun oli leijaillut maanrajassa suojassa suurimman osan pelistä. Innokas fani juoksi tarjoamaan hänelle kaakota, ja hän otti sen mielissään vastaan.
Kentälle saapunut populamassa oli hämmentynyttä. Kummallakin etsijällä oli kädet tyh... oikeastaan täysinä, toisella luutaa ja toisella kaakaomukia. Kummallakaan heistä ei näkynyt sieppiä. Miksi peli oli julistettu päättyneeksi?
Azlamadazgan joukkue ryömi, rähmi, pomppi ja keinui CheZin luokse. He yrittivät tivata häneltä, mistä oli kyse, mutta hän ei vastannut mitään. Huolestuneina Miza Miza ja Gradz vilkaisivat toisiaan. Oliko heidän etsijänsä enää lainkaan pelikuntoinen?
Silloin CheZ sylkäisi jotain suustaan. Se lensi keskelle lumihankea kimaltaen matkallaan. Epäileväin näköisenä kapteeni Zmii, joka oli saanut toisen kätensä irti luudasta ja melkein toimimaan normaalisti, kumartui onkimaan lumihangesta CheZin sylkemän esineen. "Se on sieppi!" hän huusi innoissaan. CheZ yski, sillä hän oli melkein vetänyt siepin väärään kurkkuun. Kun hän sai jälleen hiukan henkeä vedetyksi, CheZ selitti Harry Potterinkin tehneen niin. Ehkä se oli jokin traditio? Hän ei ainakaan olisi uskaltanut ottaa sieppiä ensimmäisessä pelissä kädellä kiinni. Siitähän olisi voinut koitua jokin kirous hänen ylleen, jos hän olisi rikkonut vanhan perinteen. "Pitää kunnoittaa txunulzlaisten tapoja, niin outoja kuin ne ovatkin", hän vielä lisäsi.
Todellinen syy selvisi molempien kisanneiden joukkuieden mentyä pukuhuoneisiin. CheZin kädet olivat jäätyneet luudan ympärille, eikä hän ollut saanut niitä irti siepin napatakseen. "Pallonsyöjät" taisikin olla luultua kuvaavampi nimi.
Säästä huolimatta seuraava peli alkoi. Azlamadazgalaiset sen enempää kuin äskeinen vastustajansakaan eivät menneet katsomoon seuraamaan toisia joukkueita. Kumpikin piti taukoa ulkoilmasta. Heidän sulatusprosessinsa olivat vielä pahasti kesken.
Onnelliset fanit kiikuttivat glögiä, kaakaota, kahvia ja nenäliinoja kisaajille. Zmii ja Zwercik olivat vilustuneet, eivätkä loputkaan azlamadazgalaisista sen paremmilta näyttäneet. He toivoivat hartaasti parantuvansa ennen seuraavaa peliään.
Sunday, December 5, 2010
Miten ne tänne pääty?
Koska moni varmaan miettii, miten ihmeessä yksikään universumin ulkopuolinen on saanut tietää Linnunradasta (kiva nimi!) saati sitten huispauksesta, ajattelin kertoa sen teille.
Joskus hqix, hqix, HQIX kauan sitten emme tunteneet mitään muuta universumia kuin Azlamadazga. Kukaan ei edes olettanut, että mitään muuta voisi olla olemassa.
Siellä täällä pitkin universumiamme oli mustia juttuja. Niitä ei ollut tutkittu paljon yhtään, sillä ne eivät olleet kovin kiinnostavan näköisiä. Yksi tällainen oli aika lähellä Azlamadazgan asutuinta aluetta. Jostain kumman syystä se sylki parittomia, puoliksi pestyjä sukkia pitkin poikin avaruutta, ja sen takia oli jopa perustettu oma sukankeruuryhmä. Jotkut näistä sukista katosivat myöhemmin mystisesti, mutta suurin osa lahjoitettiin köyhimmille azlamadazgalaisille.
Tämä nimenomainen objekti herätti muutaman hyoarzgin mielenkiinnon. Hyoarzgeillä on yleisuniversaalina piirteenä halu tutkia mitä tahansa, ja usein kaikkein typerämmältä tuntuvia asioita, joista kukaan muu ei tajua graz giewnov. Tällä kertaa tutkiminen kuitenkin kannatti, vaikka sitä kummeksui moni. Alunperin hyoarzgit kaiketi halusivat selvittää, miksi mustasta jutusta tuli sukkia. He lähettivät pari ypqoivvaa tutkimaan, mitä sieltä jutusta löytyisi, ja yllättyivät ihan hqix ppoew! Ypqoivvat lähettivät ukzzeja paikasta, josta kukaan azlamadazgalaisista ei ollut tiennyt mitään. Hyoarzgit, koska heillä kaikilla on jonkinlainen puute selkeän järjen käytössä, laittoivat itsensä jonkinlaiseen kyhäelmään, jonka olivat laskeneet kestävän hurjan matkan läpi mustan aukon. Niin, mustan jutun nimi vaihdettiin aukoksi, kun sen huomattiin olevan aukko pois universumistamme.
Hyoarzgit perustivat heti tukikohdan jollekin planeetalle, ja kuluttivat taas ppoew polzia tutkien uutta universumia. Pikaluotaintähtäyksellä he löysivät elollisia olentoja - niin, täältä Txunulzista. Sen selkeän järjen puutteessan he lähtivät ihan itse tutkimaan tätä planeettaa.
Aikaa kului, azlamadazgasta lähetettiin monta monta ghorsttzxia tutkimaan lisää Txunulzia ja soluttautumaan tänne. Hyoarzgit päättelivät, ettei silloin ollut erityisen otollista ottaa yhteyttä täkäläiseen asujaimistoon.
Koska azlamadazgalaiset olivat kaikki hurjan innoissaan tästä uudesta grzlaillesta, me ostimme laillisesti kaikkia teidän tavaroitanne ja tuotteitanne. Kun tätä myyntivirtaa yritettiin tukahduttaa laeilla, me ostimme laittomasti kaikkia teidän tavaroitanne ja tuotteitanne. Niin yhä tänä päivänäkin! Se on edelleen laitonta, mutta kukaan ei enää jaksa välittää.
Tätä kautta Azlamadazgaan päätyi myös kirjoja, kuten Huispaus kautta aikojen. Se sai ainakin yhdellä planeetalla hurjan villityksen aikaan, ja yhä siellä toimii jonkinlainen kokeellinen huispausseura.
Tästä eteenpäin tarinat poikkeavat hiukan toisistaan. Muiden on kerrottava itse omat reittinsä, mistä saivat kuulla huispauksesta.
Koska hyoarzgit olivat luoneet heikon yhteyden teidän interverkkonne ja Azlamadazgan välille, mekin pääsimme seikkailemaan tähän ihmeellisen maailmaan. Huispauskisojen tulosta kertova ilmoitus sai eri puolilta Azlamadazgaa kokoontumaan Cynican, Zwericin, ZaGin, Chegeren, Zmiin, Miza Mizan ja Gradzbbhin yhdelle ja samalle planeetalle, ihan mustan aukon reunamille. Tätä edelsi tietenkin monia jklzzeja, mutta tiivistetään nyt vähän. Samalle planeetalle päästyään joukko oli jo tosissaan päättänyt osallistua kisaan ensimmäisenä universumaalisena joukkueena. Viime hetken sopimuksia tehtiin, muutamat hakivat lisävarusteita kaupoista, jotkut rukkasivat kuntoon luutia. Ihan omasta takaahan Azlamadazgassa ei käsitettä 'luuta' ole, joten seurasimme tarkasti hyoarzgien ohjeita, joita he lähettivät jklzzeina ja ukzzeina, sekä tietenkin luimme huolella Huispaus kautta aikojen -opusta.
Lopulta olimme valmiita lähtemään. Zmii Lulz Gluhya Owrelz lupautui kuskaamaan meidät kaikki Txunulzin pinnalle läpi mustassa aukossa sijaitsevan madon reiän, ja niine hyvinemme ahtauduimme hänen Zlyngdarfur XVY:nsä pienissä erissä. Suurimmilta osin matka meni kerrassaan grazkysti, mutta pari jäi mustaan aukkoon jumiin. Sellaista sattuu, ja me kaikki olemme erittäin yllättyneitä, että matka sujui näinkin turvallisesti. Jälkeenjääneetkin pelastautuivat, ja näin pääsimme kaikki onnellisesti tänne perille. Kotouduimme jotenkuten, vaikka lievä koti-ikävä vaivaa varsinkin ensi kertaa Azlamadazgan ulkopuolella olevia. Onneksi on olemassa jklzzit!
Joskus hqix, hqix, HQIX kauan sitten emme tunteneet mitään muuta universumia kuin Azlamadazga. Kukaan ei edes olettanut, että mitään muuta voisi olla olemassa.
Siellä täällä pitkin universumiamme oli mustia juttuja. Niitä ei ollut tutkittu paljon yhtään, sillä ne eivät olleet kovin kiinnostavan näköisiä. Yksi tällainen oli aika lähellä Azlamadazgan asutuinta aluetta. Jostain kumman syystä se sylki parittomia, puoliksi pestyjä sukkia pitkin poikin avaruutta, ja sen takia oli jopa perustettu oma sukankeruuryhmä. Jotkut näistä sukista katosivat myöhemmin mystisesti, mutta suurin osa lahjoitettiin köyhimmille azlamadazgalaisille.
Tämä nimenomainen objekti herätti muutaman hyoarzgin mielenkiinnon. Hyoarzgeillä on yleisuniversaalina piirteenä halu tutkia mitä tahansa, ja usein kaikkein typerämmältä tuntuvia asioita, joista kukaan muu ei tajua graz giewnov. Tällä kertaa tutkiminen kuitenkin kannatti, vaikka sitä kummeksui moni. Alunperin hyoarzgit kaiketi halusivat selvittää, miksi mustasta jutusta tuli sukkia. He lähettivät pari ypqoivvaa tutkimaan, mitä sieltä jutusta löytyisi, ja yllättyivät ihan hqix ppoew! Ypqoivvat lähettivät ukzzeja paikasta, josta kukaan azlamadazgalaisista ei ollut tiennyt mitään. Hyoarzgit, koska heillä kaikilla on jonkinlainen puute selkeän järjen käytössä, laittoivat itsensä jonkinlaiseen kyhäelmään, jonka olivat laskeneet kestävän hurjan matkan läpi mustan aukon. Niin, mustan jutun nimi vaihdettiin aukoksi, kun sen huomattiin olevan aukko pois universumistamme.
Hyoarzgit perustivat heti tukikohdan jollekin planeetalle, ja kuluttivat taas ppoew polzia tutkien uutta universumia. Pikaluotaintähtäyksellä he löysivät elollisia olentoja - niin, täältä Txunulzista. Sen selkeän järjen puutteessan he lähtivät ihan itse tutkimaan tätä planeettaa.
Aikaa kului, azlamadazgasta lähetettiin monta monta ghorsttzxia tutkimaan lisää Txunulzia ja soluttautumaan tänne. Hyoarzgit päättelivät, ettei silloin ollut erityisen otollista ottaa yhteyttä täkäläiseen asujaimistoon.
Koska azlamadazgalaiset olivat kaikki hurjan innoissaan tästä uudesta grzlaillesta, me ostimme laillisesti kaikkia teidän tavaroitanne ja tuotteitanne. Kun tätä myyntivirtaa yritettiin tukahduttaa laeilla, me ostimme laittomasti kaikkia teidän tavaroitanne ja tuotteitanne. Niin yhä tänä päivänäkin! Se on edelleen laitonta, mutta kukaan ei enää jaksa välittää.
Tätä kautta Azlamadazgaan päätyi myös kirjoja, kuten Huispaus kautta aikojen. Se sai ainakin yhdellä planeetalla hurjan villityksen aikaan, ja yhä siellä toimii jonkinlainen kokeellinen huispausseura.
Tästä eteenpäin tarinat poikkeavat hiukan toisistaan. Muiden on kerrottava itse omat reittinsä, mistä saivat kuulla huispauksesta.
Koska hyoarzgit olivat luoneet heikon yhteyden teidän interverkkonne ja Azlamadazgan välille, mekin pääsimme seikkailemaan tähän ihmeellisen maailmaan. Huispauskisojen tulosta kertova ilmoitus sai eri puolilta Azlamadazgaa kokoontumaan Cynican, Zwericin, ZaGin, Chegeren, Zmiin, Miza Mizan ja Gradzbbhin yhdelle ja samalle planeetalle, ihan mustan aukon reunamille. Tätä edelsi tietenkin monia jklzzeja, mutta tiivistetään nyt vähän. Samalle planeetalle päästyään joukko oli jo tosissaan päättänyt osallistua kisaan ensimmäisenä universumaalisena joukkueena. Viime hetken sopimuksia tehtiin, muutamat hakivat lisävarusteita kaupoista, jotkut rukkasivat kuntoon luutia. Ihan omasta takaahan Azlamadazgassa ei käsitettä 'luuta' ole, joten seurasimme tarkasti hyoarzgien ohjeita, joita he lähettivät jklzzeina ja ukzzeina, sekä tietenkin luimme huolella Huispaus kautta aikojen -opusta.
Lopulta olimme valmiita lähtemään. Zmii Lulz Gluhya Owrelz lupautui kuskaamaan meidät kaikki Txunulzin pinnalle läpi mustassa aukossa sijaitsevan madon reiän, ja niine hyvinemme ahtauduimme hänen Zlyngdarfur XVY:nsä pienissä erissä. Suurimmilta osin matka meni kerrassaan grazkysti, mutta pari jäi mustaan aukkoon jumiin. Sellaista sattuu, ja me kaikki olemme erittäin yllättyneitä, että matka sujui näinkin turvallisesti. Jälkeenjääneetkin pelastautuivat, ja näin pääsimme kaikki onnellisesti tänne perille. Kotouduimme jotenkuten, vaikka lievä koti-ikävä vaivaa varsinkin ensi kertaa Azlamadazgan ulkopuolella olevia. Onneksi on olemassa jklzzit!
Viime ponnistuksia
Osa joukkueista oli jo ehtinyt ensimmäisen pelinsä pelata, ja nyt he istuivat kaikessa rauhassa glögikuppostensa äärellä katsomossa seuraamassa muiden pelejä. Joku oli virittänyt nuotion, ja sulatteli siinä tuiskun jäätämiä kasvojaan.
Azlamadazgan Kosmisten Pallonsyöjien kisa oli kuitenkin kesken. Ryhmyt vilahtelivat niin heidän kuin vastapuolen pelaajienkin ympärillä. Väistöliikkeitä tehtiin suhahtavien äänten saattelemana. Toisinaan joku huusi ohjeita muille. Katsomo, tai ainakin ne, jotka katsoivat ylös päin, henkäilivät välillä yllättyessään oudoista liikkeistä, joita väistämään kykenevät tekivät luudillaan.
Chegere von Zlamadr oli hukassa. Ei onneksi fyysisesti, mutta henkinen puoli harhaili vähän siellä sun täällä. Muut joukkuelaisista tekivät kovasti töitä, mutta hänellä ei ollut palloa, jota lyödä tahi väistää. Hän oli etsijä, jonka ainoa tehtävä oli löytää sieppi ja siten päättää ottelu. Tietenkin sieppi oli kaikkein pienin pallo, jota ei olisi nähnyt ultrazoomaimellakaan. Chegere olisi tahtonut silti ottaa yhden sellaisen mukaansa kentälle. Jos hän olisi kytkenyt ultrazoomaimeen vielä paikallistamiskoordinaatiston, ghyeqnin, hän olisi löytänyt siepin paljon helpommin ja nopeammin. Toju oli kuitenkin kieltänyt ne, samoin kuin muut azlamadazgalaisen perusvälineistön. Ensin hän oli yrittänyt tehdä kiellettyjen esineitten listaa, mutta sen kasvaessa yli puolimetriseksi hän päättikin tehdä listan sallituista esineistä. Suoraan sanottuna kyseiset esineet olivat luuta, peliasu ilman erikoisominaisuuksia (eli mitään, mitä hän ei hyväksynyt - azlamadazgalaisista kun itsesuuntautuva oijqe ei ollut erikoisominaisuus) ja mahdollisesti pelilasit estämään viiman käymistä silmiin. Ei siis järin häävi varustus.
Chegeren pohtiessa ankarasti, mistä löytäisi pienen, kimaltavan siepin, jota hän ei ollut ikinä edes nähnyt muualla kuin kuvissa, jotain välähti hänen silmiensä nurkassa. Tietenkin, kaikki tärkeä välähtää aina silmännurkassa, sen tietää jokainen Azlamadazgasta kotoisin oleva tai kliseitä lukenut. Kepeällä turbopyörähdyksellä etsijä käänsi luutansa kohti välähdystä. Hitaasti kuin saalistava manaatti hän lähestyi katsomon mielestä tyhjää kohtaa kentän keskellä, kolmensadan metrin korkeudella maasta. Oliko välähdys se, miksi Chegere sitä luuli? Voisiko siellä olla sieppi? Ehtisikö hän saada sen kiinni ennen vastapeluria, joka haravoi katseellaan toistaiseksi fanilaumaansa?
Jännitys tiivistyi Chegeren ruuansulatuselimistön sivuonteloon hänen lähestyessään hitaasti, mutta sitäkin varmemmin kohdettaan...
____________
Eli Chegere hoi, kirjoita se esittely niin ollaan valmiita <3
Azlamadazgan Kosmisten Pallonsyöjien kisa oli kuitenkin kesken. Ryhmyt vilahtelivat niin heidän kuin vastapuolen pelaajienkin ympärillä. Väistöliikkeitä tehtiin suhahtavien äänten saattelemana. Toisinaan joku huusi ohjeita muille. Katsomo, tai ainakin ne, jotka katsoivat ylös päin, henkäilivät välillä yllättyessään oudoista liikkeistä, joita väistämään kykenevät tekivät luudillaan.
Chegere von Zlamadr oli hukassa. Ei onneksi fyysisesti, mutta henkinen puoli harhaili vähän siellä sun täällä. Muut joukkuelaisista tekivät kovasti töitä, mutta hänellä ei ollut palloa, jota lyödä tahi väistää. Hän oli etsijä, jonka ainoa tehtävä oli löytää sieppi ja siten päättää ottelu. Tietenkin sieppi oli kaikkein pienin pallo, jota ei olisi nähnyt ultrazoomaimellakaan. Chegere olisi tahtonut silti ottaa yhden sellaisen mukaansa kentälle. Jos hän olisi kytkenyt ultrazoomaimeen vielä paikallistamiskoordinaatiston, ghyeqnin, hän olisi löytänyt siepin paljon helpommin ja nopeammin. Toju oli kuitenkin kieltänyt ne, samoin kuin muut azlamadazgalaisen perusvälineistön. Ensin hän oli yrittänyt tehdä kiellettyjen esineitten listaa, mutta sen kasvaessa yli puolimetriseksi hän päättikin tehdä listan sallituista esineistä. Suoraan sanottuna kyseiset esineet olivat luuta, peliasu ilman erikoisominaisuuksia (eli mitään, mitä hän ei hyväksynyt - azlamadazgalaisista kun itsesuuntautuva oijqe ei ollut erikoisominaisuus) ja mahdollisesti pelilasit estämään viiman käymistä silmiin. Ei siis järin häävi varustus.
Chegeren pohtiessa ankarasti, mistä löytäisi pienen, kimaltavan siepin, jota hän ei ollut ikinä edes nähnyt muualla kuin kuvissa, jotain välähti hänen silmiensä nurkassa. Tietenkin, kaikki tärkeä välähtää aina silmännurkassa, sen tietää jokainen Azlamadazgasta kotoisin oleva tai kliseitä lukenut. Kepeällä turbopyörähdyksellä etsijä käänsi luutansa kohti välähdystä. Hitaasti kuin saalistava manaatti hän lähestyi katsomon mielestä tyhjää kohtaa kentän keskellä, kolmensadan metrin korkeudella maasta. Oliko välähdys se, miksi Chegere sitä luuli? Voisiko siellä olla sieppi? Ehtisikö hän saada sen kiinni ennen vastapeluria, joka haravoi katseellaan toistaiseksi fanilaumaansa?
Jännitys tiivistyi Chegeren ruuansulatuselimistön sivuonteloon hänen lähestyessään hitaasti, mutta sitäkin varmemmin kohdettaan...
____________
Eli Chegere hoi, kirjoita se esittely niin ollaan valmiita <3
Tiedotus!
Gnarks, stalkkerit!
Upouusi foorumimme on nyt pystyyn pykätty, ja sinne liittyminen on hqix toivottavaa ellei suorastaan pakollista. (Jälkimmäinen varsinkin azlamadazgalaisille. Me tarvitsemme paljon meitä kaitsemaan itseämme!)
Mikäli huomaat jotain grazkya puuttuvan foorumiltamme, voit toki ilmoitella siitä täällä, yksäreitse tai vaikka.. Mes enger issä. (Ewpqoja nimiä täällä Txunulzlla!)
Zxyrz!
Upouusi foorumimme on nyt pystyyn pykätty, ja sinne liittyminen on hqix toivottavaa ellei suorastaan pakollista. (Jälkimmäinen varsinkin azlamadazgalaisille. Me tarvitsemme paljon meitä kaitsemaan itseämme!)
Mikäli huomaat jotain grazkya puuttuvan foorumiltamme, voit toki ilmoitella siitä täällä, yksäreitse tai vaikka.. Mes enger issä. (Ewpqoja nimiä täällä Txunulzlla!)
Zxyrz!
Thursday, December 2, 2010
Paikoillanne, valmiit.. lentoon!
-----
Minä, Zwercik C. Qzuixé, joukkueemme jahtaaja, olen lupautunut kirjoittamaan jonkinlaista tilanneraporttia suoraan huispauskentältä. Tunnistatte jatkossa nämä ilman eri ilmoituksiakin kursiivista.
-----
Tuuli vihmoi hyistä tannerta. Muutama joukkue oli jo saapunut kentän laidalle pälyilemään ympärilleen hiukan eksyneen näköisinä. Ilta oli pimenemässä, kun Azlamadazgan Kosmiset Pallonsyöjät, ensimmäinen universumien välinen huispausjoukkue, saapui kantaen kuka mitäkin lentopeliään. Azlamadazgassa ei sinänsä tunnettu käsitettä 'luuta', joten vehkeet olivat kyhätty tarkoin telluslaisten esimerkkiä seuraten. Tietenkin mukaan oli eksynyt muutama lisäominaisuus, mutta se oli vain sääntöjen mukaista kehittelyä.
Tantereelle saapui kylmyyttä uhaten koko kisan vetäjä, järjestäjä ja kaikesta vastaaja, itse Toujors pur. Hän jakoi jokaiselle kapteenille lapun, josta kävi ilmi pelijärjestys. Osa joukkueista oli vielä kateissa, joten Toju jäi odottelemaan paksuun Viistokujalta hankittuun talviviittaan kääriytyneenä.
Ensimmäisten jo testatessa luutiaan vielä viimeisetkin joukkueet laukkasivat paikalle. Hengästyneenä he nojasivat luutiinsa kerääntyen sitten kapteeninsa ympärille lukemaan listaa. "Miksi me ollaan viimeisiä?" parahti joku. Enempää Azlamadazgan joukkue ei kuullut, kun he jo kapteeninsa Zmii Lulz Gluhya Owrelzin johdolla nousivat luudankorvikkeineen ilmaan. Kunkin ruuansulatuselimistössä lenteli lenteleviä, kotiuniversumista mukaan tarttuneita ötököitä. Hiljaa maahan laskeutuneet lumihiutaleet tuntuivat jo ilmassa hihhuloivista pelaajista siltä, kuin taivaallinen luotikuuro olisi tähdätty kasvoihin. Lämpötila laski ylhäällä vauhdin vuoksi vähintään kymmenen astetta, sekä vielä pari lisää ihan vain huvin vuoksi. Jotkut hytisivät. Azlamadazgalaiset lähinnä valittivat, ettei luudilla päässyt tarpeeksi lujaa. Ihan totta, ei yhtä valovuotta edes päivässä!
Pilli rääkäisi säikäyttäen sekä maassa toljottelevat että jo ilmaan nousseet. Otteet luudanvarsista kiristyivät, harhailevat ajatukset kasaantuivat kuin yhteisestä käskystä ja jokainen omalaatuinen ilme muuttui kopioksi voitonhimosta ja tosissaan olosta. Tämä ei ollut leikkiä.
Ensimmäinen peli oli alkanut.
Minä, Zwercik C. Qzuixé, joukkueemme jahtaaja, olen lupautunut kirjoittamaan jonkinlaista tilanneraporttia suoraan huispauskentältä. Tunnistatte jatkossa nämä ilman eri ilmoituksiakin kursiivista.
-----
Tuuli vihmoi hyistä tannerta. Muutama joukkue oli jo saapunut kentän laidalle pälyilemään ympärilleen hiukan eksyneen näköisinä. Ilta oli pimenemässä, kun Azlamadazgan Kosmiset Pallonsyöjät, ensimmäinen universumien välinen huispausjoukkue, saapui kantaen kuka mitäkin lentopeliään. Azlamadazgassa ei sinänsä tunnettu käsitettä 'luuta', joten vehkeet olivat kyhätty tarkoin telluslaisten esimerkkiä seuraten. Tietenkin mukaan oli eksynyt muutama lisäominaisuus, mutta se oli vain sääntöjen mukaista kehittelyä.
Tantereelle saapui kylmyyttä uhaten koko kisan vetäjä, järjestäjä ja kaikesta vastaaja, itse Toujors pur. Hän jakoi jokaiselle kapteenille lapun, josta kävi ilmi pelijärjestys. Osa joukkueista oli vielä kateissa, joten Toju jäi odottelemaan paksuun Viistokujalta hankittuun talviviittaan kääriytyneenä.
Ensimmäisten jo testatessa luutiaan vielä viimeisetkin joukkueet laukkasivat paikalle. Hengästyneenä he nojasivat luutiinsa kerääntyen sitten kapteeninsa ympärille lukemaan listaa. "Miksi me ollaan viimeisiä?" parahti joku. Enempää Azlamadazgan joukkue ei kuullut, kun he jo kapteeninsa Zmii Lulz Gluhya Owrelzin johdolla nousivat luudankorvikkeineen ilmaan. Kunkin ruuansulatuselimistössä lenteli lenteleviä, kotiuniversumista mukaan tarttuneita ötököitä. Hiljaa maahan laskeutuneet lumihiutaleet tuntuivat jo ilmassa hihhuloivista pelaajista siltä, kuin taivaallinen luotikuuro olisi tähdätty kasvoihin. Lämpötila laski ylhäällä vauhdin vuoksi vähintään kymmenen astetta, sekä vielä pari lisää ihan vain huvin vuoksi. Jotkut hytisivät. Azlamadazgalaiset lähinnä valittivat, ettei luudilla päässyt tarpeeksi lujaa. Ihan totta, ei yhtä valovuotta edes päivässä!
Pilli rääkäisi säikäyttäen sekä maassa toljottelevat että jo ilmaan nousseet. Otteet luudanvarsista kiristyivät, harhailevat ajatukset kasaantuivat kuin yhteisestä käskystä ja jokainen omalaatuinen ilme muuttui kopioksi voitonhimosta ja tosissaan olosta. Tämä ei ollut leikkiä.
Ensimmäinen peli oli alkanut.
Subscribe to:
Posts (Atom)